Vuonna 1982 alkanut siirtymä kohti korostettua parlamentarismia esitettiin julkisuudessa vallan hajauttamisena ja kansanvaltana. Tosiasiassa perustuslailliset muutokset, jotka siirsivät valtaa tasavallan presidentiltä eduskunnalle, loivat pohjan puoluekartellille.

• Vastuun hämärtyminen: Valta keskittyi suljettuihin kabineteitteihin ja kasvottomalle virkakoneistolle.
• Investointien tehottomuus: Vastuuvelvollisuuden puute on johtanut miljardiluokan hukkainvestointeihin, joista kukaan ei kanna henkilökohtaista tai poliittista vastuuta.
• Koneiston rakentaminen: Koiviston aikakaudella alkanut kehitys muutti valtion rakenteen itsetuhoiseksi koneistoksi, joka palvelee järjestelmän omaa kasvua kansallisen edun sijasta.

The transition toward emphasized parliamentarism that began in 1982 was publicly presented as decentralization of power and democracy. In reality, the constitutional changes that transferred power from the President of the Republic to parliament created the foundation for a party cartel.

• Blurring of accountability: Power concentrated in closed cabinets and a faceless bureaucracy.
• Investment inefficiency: The absence of accountability has led to billions in wasted investments for which no one bears personal or political responsibility.
• Building the machine: The development that began during Koivisto's era transformed the state structure into a self-destructive machine that serves the system's own growth rather than the national interest.

Sosiaalidemokratian tavoitteenasettelu on historiallisesti selkeä: sosialismin saavuttaminen parlamentaarisin keinoin. Tämä tavoite on toteutunut siinä määrin, että nykyisessä poliittisessa järjestelmässä kaikki parlamentaariset puolueet toteuttavat tosiasiallista sosialismia eri asteissa.

• Verotuskartelli: Niin kutsuttu "oikeisto" ja vasemmisto toimivat symbioosissa; molemmat osapuolet turvautuvat veronkorotuksiin ja sääntelyn lisäämiseen.
• Globaali poikkeustila: Suomen verotusaste on maailman korkeimpia, mikä tekee maasta yhden maailman sosialistisimmista talouksista.
• Kasvun pysähtyminen: Järjestelmän seurauksena Suomi on kärsinyt lähes kahden vuosikymmenen mittaisesta nollakasvusta. Statismi on tukahduttanut markkinamekanismit ja innovaatiot.

The goal-setting of social democracy is historically clear: achieving socialism through parliamentary means. This objective has been realized to the extent that in the current political system, all parliamentary parties implement de facto socialism to varying degrees.

• Taxation cartel: The so-called "right" and the left operate in symbiosis; both sides resort to tax increases and additional regulation.
• Global exception: Finland's tax rate is among the highest in the world, making it one of the world's most socialist economies.
• Growth stagnation: As a consequence of the system, Finland has suffered nearly two decades of zero growth. Statism has suffocated market mechanisms and innovation.

Kolmas sektori ja niin sanottu "yhteisötalous" edustavat statismin laajentumista alueille, jotka kuuluisivat yksityisen vapauden ja markkinoiden piiriin. Tämä järjestelmä toimii julkisella rahoituksella, muodostaen laillistetun korruption verkoston.

• Valtion jatke: Suuri osa kolmannen sektorin toimijoista ja etujärjestöistä (kuten EK) on integroitu osaksi sosialistista hallintomallia. Ne eivät luo kasvua, vaan ylläpitävät hyvinvointivaltion illuusiota veronmaksajien kustannuksella.
• Tehottomuuden markkinointi: Sosiaalisilla tavoitteilla markkinoitu toiminta sivuuttaa taloudellisen tehokkuuden ja voiton tavoittelun. Tämä johtaa resurssien massiiviseen tuhlaamiseen ilman markkinakuria.
• Vastuun puute: Koska rahoitus on irrotettu tuloksellisuudesta, kukaan ei ole vastuussa pääoman tuhoutumisesta. Kyseessä on kommunismin päivitetty versio, jossa valtio hallitsee yhteiskuntaa välikäsien kautta.

The third sector and so-called "community economy" represent the expansion of statism into areas that should belong to private freedom and markets. This system operates on public funding, forming a network of legalized corruption.

• Extension of the state: A large portion of third sector actors and interest organizations (such as EK) are integrated into the socialist governance model. They do not create growth, but maintain the illusion of a welfare state at taxpayers' expense.
• Marketing inefficiency: Activities marketed with social objectives bypass economic efficiency and profit pursuit. This leads to massive waste of resources without market discipline.
• Absence of accountability: Since funding is disconnected from performance, no one is responsible for the destruction of capital. This is an updated version of communism where the state controls society through intermediaries.

Vallitseva mediavetoinen nelikenttäanalyysi on osoitettavissa metodologisesti virheelliseksi. Perinteinen malli ei kuvaa todellista poliittista kirjoa, vaan se on rakennettu kaventamaan julkista keskustelua ja häivyttämään statismin todelliset vaihtoehdot.

Helsingissä tuotettu poliittinen nelikenttä perustuu määritelmiin, jotka suosivat kollektivistisia maailmankuvia. Akselistot on asetettu tavalla, joka peittää tosiasiallisen vallanjaon luonteen:

• Talousakselin epämääräisyys: 'Talousvasemmisto–talousoikeisto' -akselilla todellista markkinataloutta ei eroteta valtiokapitalismista.
• Arvoakselin harha: Akseli 'kansalliskonservatiivi–liberaalivihreä' on looginen mahdottomuus. Liberaalivihreä liike edustaa tosiasiallisesti vasemmistolaista kollektivismia. Kansalliskonservatismi taas on määriteltävissä sosialismin muodoksi — fasismin ja natsismin tavoin se asettaa valtion edun yksilön ohi.
• Kolminkertainen vasemmistolaisuus: Perinteinen nelikenttä on kolmelta neljännekseltään vasemmistolainen. Rakenteen tarkoituksena on piilottaa libertaarisuuden ja anarkokapitalismin olemassaolo ja esittää statismi ainoana mahdollisena todellisuutena.

The prevailing media-driven quadrant analysis is demonstrably methodologically flawed. The traditional model does not describe the actual political spectrum, but is constructed to narrow public discourse and obscure the real alternatives to statism.

The political quadrant produced in Helsinki is based on definitions that favor collectivist worldviews. The axes are set in a way that conceals the true nature of power distribution:

• Economic axis ambiguity: On the 'economic left–economic right' axis, genuine free-market economics is not distinguished from state capitalism.
• Values axis fallacy: The axis 'national conservative–liberal green' is a logical impossibility. The liberal-green movement effectively represents left-wing collectivism. National conservatism is definable as a form of socialism — like fascism and Nazism, it places state interest above the individual.
• Triple left-wing bias: The traditional quadrant is left-wing on three out of four quadrants. The structure's purpose is to hide the existence of libertarianism and anarcho-capitalism and present statism as the only possible reality.

Yhteiskunnallista vakautta ei tule tarkastella muuttumattomana vakiona, vaan sarjana dynaamisia todennäköisyyksiä. Rationaalinen tilanneanalyysi hyödyntää Bayesin teoreemaa, jossa tilannekuvaa päivitetään jatkuvasti uuden tiedon ja muuttuvien olosuhteiden valossa:

• Absoluuttien puuttuminen: Lähes millään yhteiskunnallisella ilmiöllä ei ole 0 % tai 100 % todennäköisyyttä. Epätodennäköisenä pidetty konflikti voi muuttua todennäköiseksi nopeastikin.
• Jatkuva päivitys: Riskiarvioita on päivitettävä välittömästi, kun poliittiset ja hallinnolliset päätökset muuttavat järjestelmän sisäistä painetta.

Tämän analyysin perusteella on todettavissa, että sisällissodan ja laajamittaisen konfliktin riski on kasvanut merkittävästi sekä Suomessa että Euroopassa. Nykyinen kehityssuunta ajaa yhteiskuntaa kohti kriittistä pistettä, jossa rauhanomaisen kehityksen todennäköisyys heikkenee ilman välitöntä suunnanmuutosta.

Vuoden 1918 sisällissodassa saavutettu valkoisen puolen sotilaallinen voitto turvasi Suomen valtiollisen itsenäisyyden kommunistisesta Neuvostoliitosta. Historiallisessa katsauksessa on kuitenkin tunnistettavissa prosessi, jossa sotilaallinen voitto ei johtanut ideologiseen vakiintumiseen. Sodan jälkeinen sovintopolitiikka ja itsetuhoinen empatia mahdollistivat hävinneen osapuolen tavoitteiden asteittaisen integroitumisen valtarakenteisiin.

Tämä kehitys on johtanut sosialismin ja valtiouskon (statismi) valloitukseen sisältäpäin ilman kansan todellista mandaattia. Tämä huipentui koivistolaiseen parlamentarismiin, joka näyttäytyy vallan keskittämisenä ja kansan tahdon järjestelmällisenä sivuuttamisena. Koivistolainen järjestelmä on tosiasiallisesti hävinneen osapuolen poliittinen perintö uudessa muodossa. Se on etäännyttänyt päätöksenteon kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja perinteisistä arvoista, luoden syvän rakenteellisen jännitteen hallinnon ja kansan välille.

Suora demokratia ei ole ainoastaan hallintomalli, vaan yhteiskunnan kriittinen turvamekanismi. Se varmistaa, että jokaisella merkittävällä päätöksellä on enemmistön aito tuki, mikä on tehokkain tapa minimoida sisällissodan riski. Kun päätöksentekovalta on hajautettu takaisin kansalle, kynnys turvautua väkivaltaiseen konfliktoriin nousee merkittävästi.

Ilman siirtymistä suoraan demokratiaan, nykyinen statismi ja hallinnollinen pysähtyneisyys luovat patoutunutta painetta. Historialliset tosiasiat osoittavat, että tällaiset epätasapainotilat korjautuvat lopulta joko hallitun rakenteellisen muutoksen tai kärjistyvän väkivallan kautta.

Rauhanomainen, järjestelmätason ratkaisu on edelleen toteutettavissa palauttamalla valta suoraan kansalle, mutta toimenpiteiden aikaikkuna kapenee vääjäämättä.

Societal stability should not be viewed as an immutable constant, but as a series of dynamic probabilities. Rational situational analysis applies Bayes' theorem, continuously updating the assessment in light of new information and changing conditions:

• Absence of absolutes: Almost no societal phenomenon has a 0% or 100% probability. A conflict considered unlikely can become probable rapidly.
• Continuous updating: Risk assessments must be updated immediately when political and administrative decisions alter the system's internal pressure.

Based on this analysis, the risk of civil war and large-scale conflict has increased significantly both in Finland and across Europe. The current trajectory is driving society toward a critical point where the probability of peaceful development diminishes without an immediate change of course.

The White side's military victory in the 1918 Civil War secured Finland's sovereign independence from communist Soviet Union. However, a historical review reveals a process where military victory did not lead to ideological consolidation. Post-war reconciliation policies and suicidal empathy enabled the gradual integration of the defeated side's objectives into power structures.

This development has led to socialism and statism conquering from within without a genuine mandate from the people. This culminated in Koivistoian parliamentarism, which manifests as centralization of power and systematic bypassing of the people's will. The Koivistoian system is effectively the defeated side's political legacy in a new form. It has distanced decision-making from national self-determination and traditional values, creating a deep structural tension between governance and the people.

Direct democracy is not merely a governance model, but a critical safety mechanism for society. It ensures that every significant decision has genuine majority support, which is the most effective way to minimize civil war risk. When decision-making power is decentralized back to the people, the threshold for resorting to violent conflict rises significantly.

Without a transition to direct democracy, current statism and administrative stagnation create accumulated pressure. Historical facts demonstrate that such imbalances are ultimately corrected through either managed structural change or escalating violence.

A peaceful, system-level solution remains feasible by returning power directly to the people, but the window for action is narrowing inexorably.

Suora demokratia ei ole luonteeltaan ideologinen tavoite, vaan tekninen työkalu, jolla säädellään valtion koon ja vallan kasvua. On huomattava, että radikaaleimmat libertaarit, kuten Murray Rothbard, eivät kannattaneet demokratiaa missään muodossa, nähdessään sen potentiaalisena "enemmistön tyranniana" yksityisomaisuuden suojan yli.

Tässä viitekehyksessä suora demokratia näyttäytyy pragmaattisena hallintamekanismina, joka palauttaa päätösvallan virkakoneistoilta takaisin väestölle.

Verrattuna teoreettisiin ääripäihin Suomen Liittokunnan edustama linja on määriteltävissä maltilliseksi ja realistiseksi siirtymäksi:

• Statismin purkaminen: Asteittainen siirtymä kohti yksilön itsemääräämisoikeutta.
• Turvamekanismi: Suora demokratia estää vallan keskittymisen ja koivistolaisen parlamentarismin kaltaiset vääristymät.
• Rauhanomainen evoluutio: Rakenteellinen korjausliike, joka tunnistaa valtion koon kasvun perimmäiseksi riskitekijäksi ja tarjoaa hallitun tavan tämän riskin purkamiseen ennen konfliktia.

Direct democracy is not an ideological objective by nature, but a technical tool for regulating the growth of state size and power. It should be noted that the most radical libertarians, such as Murray Rothbard, did not support democracy in any form, seeing it as a potential "tyranny of the majority" over private property rights.

Within this framework, direct democracy appears as a pragmatic governance mechanism that returns decision-making power from bureaucracies back to the population.

Compared to theoretical extremes, the direction represented by the Confederation of Finland is definable as a moderate and realistic transition:

• Dismantling statism: A gradual transition toward individual self-determination.
• Safety mechanism: Direct democracy prevents concentration of power and distortions like Koivistoian parliamentarism.
• Peaceful evolution: A structural correction that recognizes growth of state size as the fundamental risk factor and offers a managed way to defuse this risk before conflict.